*

TarjaKaltiomaa Asioilla on tapana järjestyä. Kirjoitan tiimoilla Kristillinen filosofia. Meillä kaikilla on henki, elämä jatkuu...

Suomi armas kotimaa

  • Ruusuja Suomelle!
    Ruusuja Suomelle!
  • Valkoisen ruusun ritari.
    Valkoisen ruusun ritari.
  • Maanteitä koristavat ruusut nykyään.
    Maanteitä koristavat ruusut nykyään.
  • Maan kamaraa kulunutta.
    Maan kamaraa kulunutta.

 

Helsingin Sanomien kulttuurisivulla (HS 12.12.2016) on innostava artikkeli ja kysymys ”Milloin Suomessa elettiin vuotta nolla?” Tätä oli kysytty Historian ystäväin liiton juhlaseminaarissa. Onhan toki Suomenniemi ollut jo olemassa vuonna nolla eli ajanlaskun alussa, mutta historian ystävät olivat silloin luultavasti muualla kuin Suomessa. Suomi on ajanlaskun alussa ollut karua erämaata, jossa on ollut ehkä muutamia heimoja metsästämässä ja kalastamassa, mutta historian merkintöjä kirjoihin ja tauluihin ei tuolloin ole syntynyt. Suomen historia yhtenä eurooppalaisena sivistysmaana on kirjattu tarkoin koko ajaltaan ja meidän kaikkien nykyään nähtävillä. Olisi hurskastelua väittää muuta. Vasta kristinuskon tulo Suomeen niiden tekijöiden toimesta, joiden urotyöt on kirjattu kirjoihin ja joita siten yhä voimme muistaa, on tehnyt maastamme vähitellen valtakunnan ja valtion, oman erityisen hallintoalueensa. Historian ystävät voivat huokaista helpotuksesta: kaikki on kirjattu ylös kirjoihin ja kansiin.

Palauttakaamme hieman mieliimme Suomen alkuaikojen tunnelmia. Kristinuskoa oltiin tuomassa Suomeen ja pysytettiin jo muutamia kirkkojakin. Suomessakin toimi alkuaikoina luostarilaitos, jossa oli mahdollista melko sotaisen kansan keskuudessa kirjoittaa. Alkuaikoina ehkä vietiin Ruotsiin sellaisia dokumentteja, joiden tahdottiin säilyvän.

Kuten nykyäänkin lehdistö viittaa toimijoina vain yleensä muutamiin vastuukuninkaisiin, jotka johtavat maita, myös Suomen alkuaikoina jo siis historianystävienkin mielestä noin kuusisataa vuotta sitten, neuvonpito käytiin kuninkaiden hoveissa. Tästä voidaan päätellä, että Suomen valtion syntyhistoriaa on ohjattu naapurimaiden hoveista käsin ja niiden hallussa ehkä edelleenkin on asiaa koskevaa dokumentaatiota.

Suomen kieli, joka on ehkä tärkein kansallinen omaisuutemme, syntyi Mikael Agricolan ja aikalaistensa yhteistyönä mahdolliseksi kirjata myös pergamenteille, kirjoitetuksi ja luetuksi kieleksi oltuaan siihen saakka tämän vaikenevan kansan omaisuutta ja varjeluksessa vuosituhanten kulussa.

Tätä voitaisiin pitää ihmeenä ja sitä saakin pitää ihmeenä, mutta on selvää, että jotkut ylimysaikalaiset ovat näitä asioita ohjanneet. Olen sitä mieltä, että ylimykset ja tietäjät eivät aina ole kuninkaita, mutta kuninkaallisessa asemassa heillä on enemmän valtaa tehdä ohjaustyötään kuin tavallisina ihmisinä. Perusteita näille väitteille olen luonnehtinut kirjoissani Kristillinen filosofia (Elisa Kirja 2013).

Historian kannalta Suomi on onnekkaassa asemassa. Koko mielenkiintoinen historiamme maana on kirjattu historiankirjoihin. Historiantutkijat tuskin löytävät muuta tutkimusaineistoa ja jos löytävät niin ihan mielihyvin omasta mielikuvituksestaan. Kaikkea kirjoihin ja kansiin painettua tietoa pitääkin paikata omalla mielikuvituksellaan ja tehdä tiedoista täyteläisempiä tarjottavaksi omille aikalaisilleen sopivina annoksina ja tietona. Ihmisen tulee luottaa itseensä ja intuitioonsa kertoessaan muille ihmisille oman mielikuvitusmaailmansa tietoutta. Tätä kirjailijat tekevät tänä päivänäkin ja niin minäkin olen tehnyt omissa kirjoissani.

Olen iloinen ja innoissani kaikesta siitä heräämisestä, mitä maassamme on nähtävissä kuin prinsessan sadan vuoden unesta heräämisessä. Suomi-neito on heräämässä syntyunestaan näin sadan vuoden ikään tullessaan. Mielestäni meillä suomalaisilla on täysi syy ja oikeutus juhlia ja juhlistaa Suomi 100 -vuotta teeman myötä. Maamme on nuori ja virkeä. Ihmiset ovat varmaankin iät kaiket eläneitä omissa unelmissaan ja kulkeissaan maailman munan syntyajoista saakka. Maailman ja maailmojen synnyistä suomalaiset kertovat unelmiensa kirjoissa muun muassa Kalavala-runoudessa ja Kantelettaressa. Maamme-kirja on Suomen syntymän ylistyslaulua, josta soisi painettavan myös uusia painoksia. Meillä suomalaisilla on rikas tarusto ja rikas menneisyys, joka tuottaa luovuutta ja unelmien kaltaista näkymää kohti tulevaisuutta käydessämme. Tärkeintä unelmien toteutumisen kannalta on rauha. Sen vuoksi rauhan työ on tärkeää työtä, johon toivon, että löytyy edelleen resurssejakin, kun kukkaron nyörejä talouden puolesta availlaan. Toinen tärkeä menestystekijä maamme kannalta tulee olemaan taloudenpito. Sen osalta tarvitaan neuvokkuutta, näkemystä ja hyvää tahtoa.

Onnea Suomi ja suomalaiset sekä

suomalaisten ystävät kautta maailman.

Onnea Suomi 100 vuotta!

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän tuomaspetri kuva
Tuomas Leppiaho

Kristinusko itsessään ei tehnyt Suomesta valtiota tai kansakuntaa. Kristinuskon tulo Suomeen oli kahden kilpailevan valtakunnan, Ruotsin ja Novgorodin, kilpailua silloin kummankaan hallitsemattomasta Suomen alueesta. Ruotsalaisten Norvogorodin tasavaltaa käymien sotaretkien (jota usein varsin romantisoiden nimitetään ristiretkiksi) ja niiden aikana tapahtuneiden linnoitusvaruselujen jälkeen Suomen alueen asukkaita alettiin käännyttää Ruotsin silloiseen uskoon, eli roomalais-katolilaiseen uskoon. Motiivina ei olut niinkään käännyttää Suomen alueella asuvia kansoja ja heimoja, vaan tasapainottaa oloja alueella, järjestää puolustuslinjaa Novgorodin ja Ruotsin rajamaille ja liittää Suomen alue Ruotsin valtakuntaan. Näiden sotaretkien päätöksenä Ruotsi saikin itärajansa vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa, ja viimeistään tässä vaiheessa vakiinnutti itselleen uuden aluevaltauksen, eli rauhansopimuksessa Ruotsille osoitetun osan Suomea.

Tämä siis mikäli haluamme nähdä, että Suomi on syntynyt nimenomaan kristinuskon vaikutuksesta. Näin ei kuitenkaan tämän valossa ole, vaan Suomi olisi syntynyt kahden valtakunnan taistellessa halitsemattomasta alueesta, jonka yhtenä nappulana kristinuskoa pyrittiin käyttämään.

Toki, mikäli sitten katsotaan myöhempiä vaiheita, tulee myöntää että kristinuskon vaikutuspiiriin kuuluneet henkilöt, kuten Agricola, ovat eittämättä muokanneet Suomen kansakunnan syntyä. Mutta silti, kristinusko käännytysvimmassaan vei meiltä sellaisen osan esisuomalaista kulttuuria, jonka kristinusko tuomitsi pakana- ja harhaopiksi ja täten hävitettäväksi tai toiminnasta lopetettavaksi. Vanhoihin perinteisiin liitettiin stigmoja, ja häpeärangaistuksen (tai pahemman) pelossa niiden harjoittamisesta jouduttiin luopumaan tai niitä tuli harjoittaa salaa. Voidaankin siis kysyä, että tekikö kristinusko Suomesta suomalaisen, vai kristityn?

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Blogikirjoituksen väittämänä on, että suomalaisten historia tällä maa-alueella, jota Suomeksi kutsutaan, on kirjattu kirjoihin ja kansiin. Suomi on liitetty muuhun eurooppalaiseen perinnenäkymään omine erityisinekin piirteineen. Suomen alueen omintakeista perintöä menneisyytensä osalta ei sinänsä voitane kieltää, mutta varsinainen historia on alkanut sen osalta, mitä on päätetty valtionmuodostukseen liittyen eri aikakausina. Päätöksiä on varmasti tehty niine edellytyksineen, mitä milloinkin on ollut olemassa.

Nyt Suomi on yksi arvostetuista kansakunnista ja valtionakin jo niittänyt kunniaa puolustustahtonsa, kulttuurinsa ja oman kielensä osalta. Kristinuskon näen lähinnä mahdollisuutena jo varhain muokata maahan sivistystä ja sellaista kulttuuria, jossa on säilymisen mahdollisuuksia eurooppalaisessa kontekstissa. Meillä Suomessa tulee aina olemaan sijaintimme osalta ne välttämättömyyden tuomat diplomatiavaatimukset idän ja lännen välimaastossa, mitä kohtelias ja huomioiva kanssakäyminen naapurimaiden suhteen on vaatimuksena rauhaisan rinnakkaiselon osalta.

Vaikka saattaa olla niin, että suomalaiset fennomanistit kokisivat joutuvansa olleen luopunut omasta ominaislaadustaan sen hyväksi, mitä on sivistys ja rauha, uskon tämän asian jatkossa voivan kompensoitua ihmisten luovuudessa ja elämänuskossa sen suhteen, että jatkossakin Suomi pysyy hyvinvointivaltiona muiden Pohjoismaiden myötä ja Venäjän naapurina. On ehkä parempi nähdä rikkautena näillä leveysasteilla olevien maiden erilaatuisuus kuin pyrkiä eroja sinänsä hälventämään. Kukin maa parhaimmillaan voi hoitaa oman maansa hyvinvointiasioita luottamalla omaan erityislaatuisuuteensa ja antaa muidenkin elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Tosin diplomatian tärkeys on hyvä huomioida, kun pohjoisen sijainnin erityislaatuisuudessa on huomioitava eteläisimpiä maita ja alueita usein paljonkin kalliimpi rakentaminen ja infrastruktuurin ylläpito. Tässä maallamme on omat haasteensa, joita suomalaisella sisukkuudella ylläpidetään. Tässä on lievänä vaarana ylisuorittaminen, mikä on voimia kuluttavaa.

Toimituksen poiminnat